Karan ensimmäiset agilityn möllikisat 19.12.2020

Tänään oli Karan ekat kisat ikinä. Kyseessä oli Jyväskylän agility teamin pikkujoulumöllikisat. Ilmoitin sen näihin mölleihin sillä ajatuksella, että nähdään nyt sitten mikä meidän tilanne on tällä hetkellä. Selvitäänkö halliin asti vai ei. Harjoittelin radan niin hyvin etukäteen kuin mahdollista, vaikka se olikin tosi yksinkertainen. Radan muistaminen ei vaan ole mulle ikinä mitenkään helppoa. Olin tehnyt etukäteen kunnon namit, leikkelin taas oltermannin jämät paloiksi ja otin pakkasesta aiemmin paistamaani ja kuutioimaani broileria mukaan. Lisäksi mukaan lähti pari rasiaa, joihin kävin kisoihin mennessä ostamassa märkäruokapusseja. Kumpaankin rasiaan laitoin yhden pussin. Näytin molemmat rasiat killerillä Karalle, että tämmöstä täällä on ja tänne tää menee. Toisen laitoin takakonttiin ja toisen otin mukaan radan maaliin vietäväksi!

Olin siis etukäteen tietysti miettinyt monta monituista vaihtoehtoa, miten meidän kisat voisivat mennä (pieleen lähinnä). Kara saattaisi säikähtää jo ihmismäärää joko parkkiksella tai hallissa ja luopua yhteistyöstä tämän myötä. Se myös voisi jännittää tilannetta ja fiilistä yleisesti, jos minä siihen antaisin aihetta. Kara saattaisi säikähtää kajareita, kuulutuksia tai musiikkia. Sitä voisi jännittää radalla pörräävät vieraat ihmiset tai toimihenkilöt. Mitä vaan voisi tapahtua. Jätän esim. aina treeneissäkin auton takakontin auki. Joskus muinoin Kara keksi häipyä hallista (alkeiskurssin aikoihin), kun päätyjen nosto-ovet olivat auki kuumuuden takia. Se juoksi ulos ja itse menin perässä, Kara oli tietysti juossut turvaan auton takakonttiin. Myös silloin kerran Lutakossa, kun Kara säikähti koirien uimapaikalla, se juoksi suoraan Lutakon keskustaan meidän auton luokse, mutta sehän oli tietenkin lukossa, joten se ei ollut päässyt konttiin.

Kartsu hetkeä ennen kisaa!

Muistelen, että sain perusasento-podcastista vinkin, että kannattaa etenkin aran koiran kanssa tehdä mahdollisimman treenirutiininomaisesti kaikki myös kisapaikalla. Ja treenitkin kannattaa rakentaa rutiinin ympärille. Kokeilin tätä, ja se tuntui kyllä toimivan. Rutiinit voivat kuulostaa hassulle, mutta ne toimivat. Olen pyrkinyt menemään treeneihin rutiinilla, eli olen parkkeerannut auton aina samaan paikkaan pihalla ja tekemään lämmittelylenkin tietyillä reiteillä, odottamaan omaa vuoroani ja aktivoinut koiraa tiettyyn samaan tapaan aina. Nyt koetin pienestä jännityksestä huolimatta myös pysyä tässä ”viikkotreenien omaisessa kuviossa”.

Jätin auton tasan samaan paikkaan mihin aina. Keräilin kamat ja kävin kerhotalolla vessassa, mitä usein teen myös treeneissä. Otin Kartsun pihalle ja lähdettiin tuttua lenkkiä kiertämään. Olin sen verran ajoissa, että ehdin tehdä useamman tutun lenkin ennen meidän vuoroamme. Rataan tutustuminen kesti viitisen minuuttia ja sen jälkeen otin Karan taas autosta. Odotettiin aika pitkään myös hallin piha-alueella, kun en uskaltanut enää lähteä kauemmas koska meidän vuoroon oli niin vähän aikaa. Odotusajalla tein samoja juttuja, mitä aina treeneissäkin teen jos joudun palloilemaan hallin lähellä. Kävellään reippaasti eestaas, estitään nameja maasta, otetaan namikoppeja, saalistetaan nameja, tehään maahanmenoa, istumista, paikallaoloa jnejne tai vaan haistellaan.

Vihdoin tuli meidän vuoro, joten juostiin Karan kanssa halliin. Sekin on itseasiassa meidän tapa treeneissä, vähän tulee vauhtia Kartsuun kun se saa juosta tai jopa juosta irtona halliin. Olin etukäteen toivonut, että saisi musiikin pois tai hiljemmalle kun tullaan. No, itseasiassa en tiedä oliko se hiljemmalla mutta kuitenkaan ei Karaa häirinnyt. Meidät päästettiin kentälle ja ne palaset, millä kenttä on aidattu, ei suostuneet yhteistyöhön. Ne on levymäisiä kooltaan ehkä 1m x 2m tms. Yksi niistä kaatui ja Kara oli hetken että ”öö hmm onkohan tää paha”. Mä sitten vaan juoksin siitä yli ja sanoin Karalleki että ”tuuvaa hoppahop”. No se sitte päätti ravata yli ja kuitenki häntä pystyssä vaikka ilme oli ehkä vähän kysyvä. Vietiin yhdessä kannellinen herkkurasia maaliin, jossa siis oli sitä märkäruokaa. Kara oli tässä vaiheessa jo irti. Päästän sen treeneissä aina heti ekaksi irti kun ollaan päästy kentälle. No, se vähän kaiveli tassulla sitä rasiaa mutta suostui sitten tulemaan pyynnöstä ykkösesteen luo. Ruettiin tekemään rataa ja yritin vaan tsempata este toisensa jälkeen ja ohjata mahdollisimman hyvin. Kara tais jo heti alkuun kiertää vahingossa yhden esteen, mutta muita virheitä se ei tehnyt! Yritin itse vaan muistaa tehdä ohjauspuolenvaihdon 3. ja 8. esteen jälkeen. Kaiken kaikkiaan 13 estettä me saatiin suoritettua, eli koko rata hyväksytysti läpi. Kara oli palkkansa ansainnut lopussa todellakin! Uusintarataa me ei tehty, ei uskalla ottaa riskiä jos on rata mennyt paremmin kuin odotettu.

Kara täytti kaksi päivää sitten 4 v!

Enpä voisi tyytyväisempi tuohon koiraan olla!! Kaikki meni niin paljon paremmin kuin ikinä olisin uskaltanut odottaa. Kara näytti koko radan suorituksen ajan tyytyväiseltä ja sen häntä, sekä korvat olivat pystyssä. Näin, että se vähän katsoi pidempään toimihenkilöitä ja tuomareita. Mutta jatkoi suoritustaan kuitenkin. Olen niin ylpeä Karasta ja sen edistymisestä! ❤ Ei muuta kun lisää treeniä ja täytyy rueta myös treenaamaan virallista säkäkorkeuden mittaamista varten. Jospa me vielä joskus virallisiin kisoihinkin päästäisiin!

Ja olen itseenikin tyytyväinen, olin treenannut radan hyvin jo etukäteen, onnistuin pitämään pienen jännityksen kurissa ja viestittämään Karallekin varmuutta ja turvaa sekä hyvää fiilistä.

Kaupungissa hohhailua, kauppakeskuksen läpikävely ja Kankaan karkureissu

Ollaan käyty keskustassa haahuilemassa jonkin verran ja lisäksi myös muualla kaupunkialueella. Keikat on menneet pääsääntöisesti oikein hyvin. Kartsu ei pahemmin ole stressannut, mutta Joda on ehkä ollut vähän turhan vauhdikas tai tarkkaavainen. Ei ainakaan niuin rento kuin toivoisin sen olevan. Toki sillä voi taas olla selkä pikkuisen jumissa, ei olla ihan ajoissa älytty taas hieronta-aikaa sille varata.. Nyt joulunpyhinä se ei taida oikein onnistua.

Suurin saavutus on ollut erään päivän kokeilumme kauppakeskus Sepässä. Mentiin koirien kanssa sisään XXL puoleisesta ovesta ja päätettiin että yritetään kävellä kauppakeskuksen läpi. Karahan ei siellä koskaan ole käynyt, muuta kuin XXl:n myymälän läpi ollaan sen kanssa pariinkin kertaan kyllä kävelty ja se meni itseasiassa silloin tosi hyvin! Mutta niin meni tämäkin reissu. Jouluostosten tekijöitä ym oli aika runsaasti, niin että piti koira lähellä pujotella välillä ihmisten ohitse. Pysyttiin reippaassa tahdissa ja annoin matkan varrella Karalle muutaman namin. Kara oli ihan tyytyväisen näköinen koko keikan ajan, katseli rennosti minua ja välillä vastaantuelvia ihmisiä. Joda taas veti vähän junan tyyliin eteenpäin korvat lytyssä. Se ei ollut kovinkaan rennosti tilanteessa, mutta kuitenkin selvisi siitä oikein hyvin. Karan onnistuminen oli silti kyllä ihan ihme, tai ei varmaan mutta enpä ollut ajatellut että se tuommoiseenkin pystyy. Joskus muinoin oli haastavaa saada se edes liukuovista jonkin kauppakeskusken tyyppisen sisälle. Sitä jännitti ennen kovastikin.

Kankaan karkuri

Tämän viikon maanantaina käytiin iltapäivällä kolmen-neljän maissa, samalla kun mies käväisi salilla, lenkillä Tourulan, keskustan ja Kankaan alueella koirien kanssa. Meitä vastaan tuli 3 koiraa, joista yksi oli hankalasti Tourujoen reunalla aika kapeassa kohdassa ja lenkin loppupuolella, joten Joda oli jo melko kuormittunut ympäristöstä. Aiemmat kaksi koiraa oli ohitettu tosi läheltä myös ja ilman yhtään haukkua. Tämä koira sai pari haukkua, kun itse vielä sekosin hihnoissa ja koira ei tullut heti meidän ohi, vaan kävi ihme kierroksen heittämässä roskiksen kautta (kakkapussi :D) ja luulin että samalla menee portaita pitkin eri suuntaan, kunnes se tulikin takaisin siihen joen varteen ja kohti meitä. Mutta siitäkin selvittiin. Päädyttiin Kankaan alueelle ja käveltiin sen läpi paperitehtaankatua pitkin kohti Liikun parkkipaikkaa. Siinä oli vielä paljon rakennustyömaa-aluetta. Ja houkutteleva tasainen hiekka-alue, missä Kartsu tietysti alkoi hillumaan kuin viimeistä päivää. Se aina innostuu hiekkaleikeistä ihan liikaa ja Jodan kanssa oltiin siinä tovi katsottu karan pomppimista ja spurttailua, vaikka lenkkiäkin oli takana jo noin tunti.

No minä nerokkaasti ajattelin, että päästän sen hetkeksi irti ja heittelen nameja. Ketään ei näkynyt missään, mutta samalla sekunnilla kun irrotin lukon pannasta ilmestyi penkereen takaa pitkäkorvainen kaveri. Ja silloin lähti Kara kuin tykin suusta. Se jahtasi pupua mäkeä alas ja uutta tietä pitkin kohti Kankaan keskustan kerrostaloja ja hävisi sinne. Onneksi Karalla oli edes valo pannassa ja todella hyvin näkyvä heijastinliivi päällä. Kirosin paskaa tuuria ja about kaikkea lähtiessäni hölkkäämään perään Jodan perässä roikkuen. Yritin käskyttää sitä etsimään Karaa, mutta tuntui ettei se pysynyt oikealla jäljellä. Pysähdyin tien viereen laittamaan viestin aiheesta äkkiä miehelleni ja lähdettiin kävelemään sinne, minne näin Karan katoavan. Siellä alhaalla näkyi myös joku koiranulkoiluttaja, mutta se meni kai eri suuntaan en ihan muista. Päästyäni kerrostalojen väliin, josta aivan äskettäin olimme kävelleet, jolkottelikin Kara kieli pitkällä meitä vastaan… Että ei ollut sitten saanut saalista, no aikuinen rusakko juoksee aika lujaa joten ehkä ihan hyvä niin. Kara ilahtui Jodasta ja tuli suoraan meidän luokse. HUH.

Laitoin tietty heti myös viestiä että löytyi. Kara oli lopulta hukassa vain viisi minuuttia. Hyvää tuuria oli matkassa, Kankaan läpi ajaa aika vähän autoja ja jos ajaakin niin hiljaa. Karan tullessa meitä kohti sen perässäkin ajoi auto, mutta hiljaa ja Kara itsekin jopa sitä älysi väistää. No, ei voi kun ottaa opiksi taas… Pitkä liina mukaan jos haluaa kaupunkialueella irti pitää. Onneksi oltiin jo kävelty pitkä lenkki, niin ei tainnut spurtista pahemmin lihakset revähtää. Kara ei ihme kyllä ollut telonut itseään mitenkään, siinä kuitenkin oli vaikka minkälaista estettä lähialueella kun on se rakennus kesken. Ei ollut liukastunut varmaankaan ja toki asfaltilla ei niin järin hyvä ole juosta, mutta.. Jätettiin silti illan agilitytreenit välistä, kun arvelin koiran olevan liian väsynyt vaikka se juoksikin vain viitisen minuuttia. Ja niinhän se olikin, nukkui tyytyväisenä kotona kun oli päässyt juoksemaan kunnolla..

Hirmu sumea kuva Jodasta, pitää tutkia mikä tässä nyt oikein taas mättää 😀

Agilitytreenijakso lopuillaan

Viime viikolla oli ohjaamattomat treenit eli käytiin kuitenkin ihan rakentamassa rata ja treenaamassa meidän treeniryhmän kanssa. Kara oli päivällä käynyt juoksemassa kaverin tontilla ja metsässä koirakavereiden kanssa. Kara ehti nukkua ja levätä kuitenkin reilut pari tuntia, joten mentiin treeneihin kuulostelemaan että miten käy. Kyllä Karasta huomasi että se on väsynyt, joten tietää seuraavalla kerralla että ei kannata tehdä moista metsälenkkiä treenipäivänä tai sitten vastaavasti kannattaa jättää treenit välistä. Kara ei tuntunut oikein suoriutuvan kummoisesti mistään esteistä ja en saanut sitä millään innostuneeseen mielentilaan. Nyt jälkikäteen ajateltuna ei välttämättä olisi kannattanut treenata ollenkaan. Karan tyyppisen koiran kanssa on todella tärkeää että hallissa treenaaminen ja esteiden suorittaminen olisi siitä AINA niin kivaa ja upeaa kuin mahdollista. Periaatteessa pitäisi treenata vain, kun sillä pysyy iloinen ilme naamalla ja se juoksee innokkaasti häntä pystyssä tai kun se joskus jopa spurttailee kentällä!

Jos treenejä tulee tehtyä väsyneenä tai vähänkään innottomasti, se voi aika merkittävästi vähentää tätä jo nyt saavutettua intoa treenaamiseen ja koira ei koe, että tää on parasta ikinä. Kara on muutenkin niin hankala saada siihen huippufiilikseen, koska se nyt kuitenkin perusluonteeltaan on todella arka ja toimii aika pidättäytyväisesti muualla kuin kotioloissa tai tuttujen ympäröimänä metsässä.

Eilen meillä myös olisi ollut treenit, ilman ohjaajaa. Kävin iltapäivällä 15-16 aikoihin kuitenkin kaupunkilenkillä koirien kanssa. Tourulassa, joen lähettyvillä sekä Kankaan alueella. Kartsu pääsi kuitenkin juoksemaan pupun perässä ja oli kateissa noin 5 minuuttia. Pyrähdys oli onneksi lenkin lopussa, mutta päätin etten mene treeneihin Karan kanssa. Se oli juossut vain hetken mutta oli todennäköisesti aika väsynyt silti, osin myös kaupunkilenkistä ja en halunnut ottaa riskiä että taas olen treenaamassa väsyneen koiran kanssa. Asfaltilla juokseminen (ja mahdollinen liukastelu, kun ei katso minne ryntää) ei myöskään hirveästi taida hyvää tehdä. Mutta ehkäpä tästä taas otamme opiksi. Täytyy syvemmin paneutua näihin kaupunkikeikkoihin ja tähänkin tapaukseen toisessa kirjoituksessa. 🙂

Uusi jakso meillä alkaa ensi vuonna ja olen hakenut treenipaikkaa tietysti, toivottavasti sama päivä pysyy. Olen päättänyt myös ilmoittaa Karan pikkujoulumöllikisoihin! Mennään sillä ajatuksella, että jos saan sen kentälle asti kun hallissa on paljon enemmän ihmisiä, oletettavasti, kun treenivuorojen aikaan niin annan sille jotain todella hyvää palkaksi. Sitten jos saadaan tehtyä joku estekin, niin se on varmaan ihme. Ja jos ei koira pysty hallissa toimimaan niin sitten poistutaan sieltä, sitähän kun ei koskaan tiedä varmaksi.

Kamu hammaslääkärissä

17.11 Kamukin kävi Huiskuhännässä hoidettavana ja hampaat myös kuvattiin, sillä siellä oli ennestään jo halkeama, jota seurataan ettei se ole suurentumassa. Jos se leviää niin ymmärtääkseni voi olla tarvetta sitten hampaan poistolle. Nyt ei tarvinnut poistaa yhtään hammasta 🙂 Putsaus oli sujunut vissiin oikein hyvin. Kamun herääminen kesti todella pitkään. Oli pakko pitää se lämpimänä ja lattian tasolla, joten jätin sen kylppäriin heräilemään. Se yllättävän nopeaan livahti oven raosta kun jätin sen vähän auki ja oli jo yrittämässä huojuvana raapimapuuhunsa kipuamista.. Eihän siitä olisi mitään tullut joten ei muuta ku uusi reissu kylppäriin ja ovi kiinni. Kamulla oli siellä vettä, ruokaa ja vessakin tarpeen vaatiessa. Lattialämmitys on kyllä kiva juttu tätäkin ajatellen!

Kävin päivän mittaan Kamua tietyin väliajoin katsomassa. Alkuvaiheessa se oli mennyt sitten saunaan oven ja lauteiden väliin ja keikkua huojuskeli siinä, kuola suusta valuen. Laitoin saunan oven eteen penkin, ettei pääse kiipeilemään sinnekään lauteille. Ei Kamu osannut nukkua, mutta sekavan oloinen se oli. Vasta illalla sen uskalsi päästää olkkariin. Oikeastaan Kamu tuntui vasta seuraavana päivänä olevan oma itsensä. Nukutusaine vaikuttaa vissiin siihen aika voimakkaasti, kun on niin pitkään ihan pihalla. Hauskaa oli, että meille soitettiin eläinlääkäristä pari päivää ennen, että voisiko keskisuomalainen tulla Kamua kuvaamaan, koska aikoivat tehdä juttua kissojen hammashoidosta. No, tottakai me suostuttiin. Hyvän asian ja tiedon levittämisen puolesta ehdottomasti aina sopii osallistua!